Otto attend à l'aeroport.

 Il est arrivè!

 Le premier petit-déjeuner à la maison

 Prêt à patiner

 Les premiers glissements

 un peu de hockey...

les grands-parents avec des baton, Selina et  Jarmo portant le manteau orange

 On doit se reposer un peu et boire du jus chaud pour se maintenir chaud.

 

 et peut-être manger quelque chose de froid en faisant des affaires:-)

 L'amusement serieux à HopLop

Tässä tulee tämän blogin viimeinen kirjoitus.Kotona olemme olleet jo kohta kolme kuukautta ja sopeutuneetkin, luulisin. Tosin pari päivää sitten meillä kotona oli pieni lohduton tyttö, joka itki itkemistään ja kyynelten seasta sai sanottua vain että haluaa muuttaa takaisin Ranskaan. Suomi on hänen mielestään ruma maa, pelkkää moottoritiemaisemaa vain. Ei ihme,sillä typsy istuu joka aamu autossa Kehä I:sen ruuhkassa matkalla kouluun ja sama taas sitten iltapäivällä kotiin tultaessa.. Mutta onneksi koulu on lasten mielestä kiva. Itsekin lähtisin takaisin heti, jos olisi varmuus työllistymisestä. Mutta täällä nyt olemme, elämme arkea ja ihmettelemme. Illalla tulevat ensimmäiset ystävät Ranskasta kylään. Ja nyt tajuan sen, mitä olen kaivannut niin kovasti: pitkiä illallisia, jutustelua, viiniä, hyvää ruokaa, lasten leikkiä siinä sivussa. Entre les amis.Ihan niin kuin kuuluukiin.

Mutta nyt on aika kiittää kaikkia ystäviä, jotka ovat täällä blogissa käyneet. Niin "oikeita" kuin virtuaalisiakin.

Kiitos ja kumarrus.

T: Susanna

Jäänmurtaja Nordica

****************************

Olen siirtynyt vain rauhaan lempeään,

silti teidän olen,

lähellenne jään.

Tallentakaa menneen parhaat muistot,

muiden olla antakaa,

kuin ennen voimissani,

te minut muistakaa.

***************

Reilu vuosi sitten kirjoittelin meidän perheelle rakkaan ihmisen kuolemasta. En olisi voinut koskaan uskoa, että näin lyhyen ajan sisällä olisimme myös suremaan jääneen lesken hautajaisissa.

Kyseinen pariskunta oli meille kovasti rakas. Lapsilla on paljon lämpimiä muistoja, kotonatehdystä mehusta ja vastaleivotusta pullasta aina luumusateeseen puun alla. Taloa rakentaessamme lapset olivat usein hoidossa heidän luonaan. Itse muistan pitkät puhelinkeskustelut ja rohkaisevat sanat. Suurin suru toisen kuolemasta alkoi vasta haihtua kun saimme taas huonoja uutisia. Ehdimme soittaa Ranskasta palaamisen jälkeen ja sopia että menisimme lähipäivinä kylään, mutta emme koskaan ehtineet.

Kiitos kummallekin kaikesta huolenpidosta ja välittämisestä. Meillä on kova ikävä!

Ostokset on kerätty ja ladon niitä kaupan hihnalle. Yritän napata katsekontaktin kassalla työskentelevään poikaan sanoakseni hei. Ei onnistu. Sanon kuitenkin hei saamatta vastausta.

Tavarat on skannattu pikaisesti ja on maksun aika. Olen ottanut tarvittavat kortit käteeni ja valmistaudun kuulemaan ostosteni hinnan. Ei kuulu mitään, mykkänä poika nappaa kortit kädestäni ja vetää pankkikortin ja etukortin lukijan läpi. Tarkistan loppusumman kassakoneen näytöltä. Sanaakaan sanomatta hän laittaa korttini tiskille ja työntää kuitin allekirjoitettavaksi. Kiitän ja laitan kortit lompakkooni ja alan pakata ostoksiani. Lopuksi huikkaan pojalle "kiitosjaheit", mutta mykkä palveluammattilainen jatkaa jo seuraavan asiakkaan ostosten skannausta. Hiljaisuuden vallitessa.

Yhtään sanaa hän ei sanonut minulle koko aikana.